Packraft-hydrodynamiikan perusteet

Todennäköisesti ensimmäinen asia jonka packraftin kyydissä ollessasi huomaat, on se, että vene tuppaa kääntyilemään voimakkaasti joka vedolla. Juuri tämän efektin minimoimiseksi tavarat lastataan veneen keulaan. Veneen pyöriminen on packraftien yleinen ominaisuus joka vaatii totuttelua ja melontatyylin sopeuttamista, jotta kippo käyttäytyy jotensakin toivotusti.

Veneen poukkoilun takia sitä on melottava aktiivisesti, mutta vedoissa ei saa käyttää liikaa voimaa. Kaikkien vedessä liikkuvien vempeleiden energiatehokkaan huippunopeuden (poislukien ns. ‘plaaniin’ eli veden päälle nousevat veneet) määrää niiden vesilinjan pituus - mitä pidempi vesilinja, sitä suurempi huippunopeus. Runkonopeuden voi yksinkertaisesti laskea kaavalla vesilinjan pituus (metreissä) * 1,85 jolloin parimetrisen veneen kohdalla tulokseksi saadaan noin 4 km/h. Tämä on se nopeus, johon veneellä pääsee ilman liiallista ponnistelua.

Pienen kokonsa takia packraftin saa helposti pyörähtämään ympäri. Vene alkaa kääntyä itsestään jo silloin, kun lopettaa melomisen. Veneen pyöriminen voi olla hivenen rassaavaa varsinkin jos yrität esim. kuvata veneestä käsin jotakin, mutta tästä ominaisuudesta on myös valtavasti hyötyä. Aggressiivinen kääntyily tekee veneestä todella ketterän jolloin luoviminen esim. pienissä joissa tai tiheissä kivikoissa on todella helppoa. Näiden ominaisuuksien vuoksi myös koskenlasku vähävetisissä jorpakoissa on packraftien ykköskäyttökohde ympäri maailmaa - kivien väistely on helppoa.

Melottaessa on myös huomioitava kuivana pysyminen. Packraftin pohjapinta-ala eli ns. valuma-alue on huomattavan suuri ja kajakkimelalla melottaessa vettä tuppaa tulemaan kyytiin - halusi sitä tai ei. Kastumista on vaikea välttää täysin, mutta sen voi helposti minimoida. Yksinkertaisin toimenpide on säätää melan tippalukot niin, että ne eivät missään vaiheessa käy veden alla, eivätkä ne missään vaiheessa ylitä veneen ponttoonia. Tällöin melaa pitkin valuva vesi ei pääse ryömimään veneen pohjalle. Toinen tärkeä peliliike on säätää melontatyyliään: melaa ei kannata nostaa tarpeettoman korkealle (vaikka melontakurssilla olisi toisin opetettu), sillä tällöin tulee tahattomasti nostettua vettä melan lavan mukana suoraan veneen kyytiin. Melalla ei muutenkaan pidä viuhtoa tarpeettomasti vaan se pitää pyrkiä sujauttamaan veden alle huomaamattomasti jolloin roiskeet minimoituvat.

Virtapaikoissa ja aallokoissa pitää myös olla tarkkana kastumisen suhteen. Lähtökohtaisesti kannattaa aina pitää keula kohti aallokkoa sillä vene pysyy pitkittäissuunnassa paremmin pystyssä (lue: sitä on lähes mahdoton kaataa). Keulan kautta tulee myös harvoin vettä sisään sillä kuivasäkki pysäyttää useimmat pärskeet. Sivusuunnassa sen sijaan veneen saa kyllä nurin ja vettäkin pääsee sisälle. Kaikkein salakavalin kohta sisään pyrkivälle vedelle on lantion takaosan kohdalla oleva sivuponttooni: pienikin kallistus aaltoa päin tässä suunnassa on riittää siihen että vene hörppää vettä.

Vaikka veden kerääminen botskin pohjalle on harvoin kenenkään tavoite, sitä ei kuitenkaan kannata pelätä. Vene nimittäin muuttuu sitä stabiilimmaksi mitä enemmän vettä pohjalla killuu. Ohjaaminen tosin muuttuu siinä vaiheessa hankalaksi kun pohjalla on vodaa useita kymmeniä litroja, joten välillä on myös ihan laitaa rantautua ja tyhjentää vene.

Lisää uusi kommentti

Filtered HTML

  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Sallitut HTML-tagit: <a> <em> <strong> <cite> <blockquote> <code> <ul> <ol> <li> <dl> <dt> <dd> <h1> <h2> <h3> <h4> <h5> <h6>
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.